Valtavan aamiaisen, joka kohdallani koostui kahdesta hillovoileivästä ja kaakaosta, olimme taas valmiit vaeltamaan tuntemattomaan määrän päähän. Pakko mainita, että rouva professori söi aamiaiseksi vain kaksi suklaakakun palaa kermavaahdolla ja kahvia. En ymmärrä, millä nämä paikalliset jaksaa kävellä koko päivän.
Tämän päiväinen reissumme oli huomattavasti vaativampi sekä pituudeltaan että maastoltaan kuin edellispäivän kävely. Kuljimme läpi "Itävallan Grand Canyonin" eli Ötschergräbenin. Nimen olen selvittänyt jälkeen päin, koska tuolla ollessamme meille ei kerrottu mitään olennaista. Maisemat olivat mahtavat. Ongelmaksi muodostui kuitenkin opettajakunnan todella ripeä eteneminen. Yritimme aluksi pysyä edes jollainlailla ryhmän mukana, mutta koska silloin emme voineet katsoa muuta kuin jalkoihimme, jäimme pian huomattavasti jälkeen, sillä halusimme myös nähdä ympärillemme. Suunnittelualueeseen tänne kai kuitenkin oli tultu tutustumaan eikä juoksemaan kanjonia läpi niin lujaa kuin mahdollista. Maasto asetti lisäksi ainakin pohjalaisiin lakeuksiin tottuneelle pieniä rajoituksia maksiminopeuteen. Näin etenkin siinä tapauksessa, mikäli halusi kameran kantamisen lisäksi myös käyttää sitä.
Joulupukki on näköjään vihdoin uudistanut tiedustelutonttujen työasun. Muistikirja on lisäksi vaihtunut digikameraan.
Maisemat oli kyllä huimat. Lumen peittämillä pitkospuilla piti kävellä suht tarkasti, sillä jos lumen alla ei ollutkaan pitkospuuta tai polkua oli äkkijyrkkää pudotusta kanjoniin kymmeniä metrejä. Ja ylöspäin saattoi olla satakin metriä kalliota.
Kiinnostava kalliomuodostelma. Noin 3m korkea kiven lohkara arvioisin.
Kanjonin pohjalla virtaavassa purossa vesi oli uskomattoman kaunista. Välillä kirkkaan turkoosia ja välillä kullan keltaista tai violettia.
Saimme lopulta alkupään kiinni. Menossa oli evästauko. Meillehän ei oltu kerrottu, että pitäisi ottaa eväitä mukaan... Onneksi kaikilla oli jotain pientä mukana, niin ei ihan nälkään kuoltu tänäkään päivänä.
Kaikkien yllätykseksi tauko sen kuin venyi. Aikaa leikkiä kameralla. Mutta vaelluksesta hikiset opiskelijat alkoivat pikkuhiljaa kylmettyä, sillä....
...emme olleet ollenkaan osanneet varautua reissuun puolenlitran snapsipulloilla, jotka opettajakunta tässä vaiheessa kaivoi repuistaan lämmikkeeksi. Pohjalainen alkoi taas ihmetellä, että kuka hullu uskaltaa viinaan koskea tässä maastossa. Ilmankin olin meinannut jo kerran pudota. Ehkä se oli se rohkaisu, jonka etujoukku tarvitsi kyetäkseen pitämään vauhdin maaston yhä vaikeutuessa.
Pääsimme vihdoin kanjonista pois ja aloimme kiipeämään kallio-onkaloiden läpi kohti korkeaa paikkaa. En uskaltanut ottaa kuvia. Piti keskittyä liikaa kävelemiseen.
Lopulta pääsimme juna-asemalle, jossa odotimme myöhässä olevaa junaa noin tunnin. Taas tuli kylmä. Taustalla lasten leikkipaikka. Paikalliseen maastoon tottuneille lapsille pitää leikkipaikankin olla hieman erilainen kuin suomessa. Puuhamaan temppurata 5 metrin korkeudessa! Eikä mitään kaiteita. Tekisi mieli viitata RT:hen....
Lopulta juna saapui. Sain kauhukseni kuulla, että emme ehkä ehtisikään bussille tänään. Mutta aamulla menisi joku vuoro, jolla pitäisi ehtiä. Onneksi yksi opettajista lähti kokeilemaan, että vieläkö sattuisi joku bussi vuoro Graziin lähtemään. No eipä niitä lähtenyt. Sen sijaan kohtasimme ystävällisen postimiehen, joka lupasi ottaa minut kyytille. Muutamassa postitoimistossa pitäisi välillä pysähtyä, mutta mitäpä pienistä. Kahdeksan aikaan olimme lopulta Grazin asemalla. Pääsin siis takaisin ajoissa ja ehdin vielä pakatakin ennen lennon lähtöä. Hip hei!
Valtavan aamiaisen, joka kohdallani koostui kahdesta hillovoileivästä ja kaakaosta, olimme taas valmiit vaeltamaan tuntemattomaan määrän päähän. Pakko mainita, että rouva professori söi aamiaiseksi vain kaksi suklaakakun palaa kermavaahdolla ja kahvia. En ymmärrä, millä nämä paikalliset jaksaa kävellä koko päivän.
Tämän päiväinen reissumme oli huomattavasti vaativampi sekä pituudeltaan että maastoltaan kuin edellispäivän kävely. Kuljimme läpi "Itävallan Grand Canyonin" eli Ötschergräbenin. Nimen olen selvittänyt jälkeen päin, koska tuolla ollessamme meille ei kerrottu mitään olennaista. Maisemat olivat mahtavat. Ongelmaksi muodostui kuitenkin opettajakunnan todella ripeä eteneminen. Yritimme aluksi pysyä edes jollainlailla ryhmän mukana, mutta koska silloin emme voineet katsoa muuta kuin jalkoihimme, jäimme pian huomattavasti jälkeen, sillä halusimme myös nähdä ympärillemme. Suunnittelualueeseen tänne kai kuitenkin oli tultu tutustumaan eikä juoksemaan kanjonia läpi niin lujaa kuin mahdollista. Maasto asetti lisäksi ainakin pohjalaisiin lakeuksiin tottuneelle pieniä rajoituksia maksiminopeuteen. Näin etenkin siinä tapauksessa, mikäli halusi kameran kantamisen lisäksi myös käyttää sitä.
Joulupukki on näköjään vihdoin uudistanut tiedustelutonttujen työasun. Muistikirja on lisäksi vaihtunut digikameraan.
Maisemat oli kyllä huimat. Lumen peittämillä pitkospuilla piti kävellä suht tarkasti, sillä jos lumen alla ei ollutkaan pitkospuuta tai polkua oli äkkijyrkkää pudotusta kanjoniin kymmeniä metrejä. Ja ylöspäin saattoi olla satakin metriä kalliota.
Kiinnostava kalliomuodostelma. Noin 3m korkea kiven lohkara arvioisin.
Kanjonin pohjalla virtaavassa purossa vesi oli uskomattoman kaunista. Välillä kirkkaan turkoosia ja välillä kullan keltaista tai violettia.
Saimme lopulta alkupään kiinni. Menossa oli evästauko. Meillehän ei oltu kerrottu, että pitäisi ottaa eväitä mukaan... Onneksi kaikilla oli jotain pientä mukana, niin ei ihan nälkään kuoltu tänäkään päivänä.
Kaikkien yllätykseksi tauko sen kuin venyi. Aikaa leikkiä kameralla. Mutta vaelluksesta hikiset opiskelijat alkoivat pikkuhiljaa kylmettyä, sillä....
...emme olleet ollenkaan osanneet varautua reissuun puolenlitran snapsipulloilla, jotka opettajakunta tässä vaiheessa kaivoi repuistaan lämmikkeeksi. Pohjalainen alkoi taas ihmetellä, että kuka hullu uskaltaa viinaan koskea tässä maastossa. Ilmankin olin meinannut jo kerran pudota. Ehkä se oli se rohkaisu, jonka etujoukku tarvitsi kyetäkseen pitämään vauhdin maaston yhä vaikeutuessa.
Pääsimme vihdoin kanjonista pois ja aloimme kiipeämään kallio-onkaloiden läpi kohti korkeaa paikkaa. En uskaltanut ottaa kuvia. Piti keskittyä liikaa kävelemiseen.
Lopulta pääsimme juna-asemalle, jossa odotimme myöhässä olevaa junaa noin tunnin. Taas tuli kylmä. Taustalla lasten leikkipaikka. Paikalliseen maastoon tottuneille lapsille pitää leikkipaikankin olla hieman erilainen kuin suomessa. Puuhamaan temppurata 5 metrin korkeudessa! Eikä mitään kaiteita. Tekisi mieli viitata RT:hen....
Lopulta juna saapui. Sain kauhukseni kuulla, että emme ehkä ehtisikään bussille tänään. Mutta aamulla menisi joku vuoro, jolla pitäisi ehtiä. Onneksi yksi opettajista lähti kokeilemaan, että vieläkö sattuisi joku bussi vuoro Graziin lähtemään. No eipä niitä lähtenyt. Sen sijaan kohtasimme ystävällisen postimiehen, joka lupasi ottaa minut kyytille. Muutamassa postitoimistossa pitäisi välillä pysähtyä, mutta mitäpä pienistä. Kahdeksan aikaan olimme lopulta Grazin asemalla. Pääsin siis takaisin ajoissa ja ehdin vielä pakatakin ennen lennon lähtöä. Hip hei!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti