Ensimmäinen arkkitehtuuriexcu Grazissa takana! Reissu liittyi kurssiin nimeltä Entwerfen 6 elikkäs paikallisten viimeinen suunnittelukurssi, kenties narkkia? Valittavanani oli 6 eri ryhmää, joita kutakin veti eri laboratorio, ja kaikilla niistä oli oma aiheensa. Päädyin Raumgestaltun labran alppiturismi-kurssille, koska muiden Entwerfen 6 -ryhmien excut meni vielä pahemmin Kiinan reissun kanssa päällekkäin tai niissä oli muuta omituisuutta, kuten pakko piirtää käsin kaikki kuvat. (En sattunut ottamaan naruviivainta tänne mukaan.)
Etukäteen reissusta ei hirmuisesti tietoja saatu. Hyvät kengät, lämmin takki, makuupussi, kamera ja muistiinpanovälineet mukaan, sekä tietenkin Mitterbachin kuntaihmisiä varten valmistellut esitelmät muistitikulla. Itseäni huoletti eniten ehtimiseni tiistaiaamuksi takaisin Graziin, sillä koneen kohti Suomea ja Kiinaa oli määrä nousta ilmaan puolen päivän jälkeen. Alkuperäisen aikataulun vaihduttua excu päättyisi ennakkotiedoista poiketen ilmeisesti vasta tiistai-iltana. Minulle kuitenkin vakuutettiin, että maanantai-iltana ja tiistai-aamuna kulkee busseja Mariazellin ja Grazin välillä. Rohkein mielin matkaan siis.
Kahdeksan aikaan aamulla koitti lähtö kohti Mariazelliä. Meistä opiskelijoista kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti. Puolessa välissä matkaa alkoivat vuoret olla jäässä huipuiltaan. Näytti todella kauniilta, kun alhaalla oli ruska parhaimmillaan ja huippu näytti ihan siltä, kuin pakkasherra olisi juuri puhaltanut sen kuuraan. Harmiteltiin porukalla kameroiden olemista takakontissa.
Mariazelliin päästyämme ensimmäiset 3 tuntia kuluikin sitten kahvilassa ja kadulla ihmettelyyn ja odotteluun, eikä kukaan kertonut, että mitä tapahtuu, tai että mitä odotetaan. Ja koska kukaan ei ollut kertonut, että pysädys kestää viittä minuuttia kauempaa olivat kamerat tietenkin yhä takakontissa... Nälkä alkoi puolenpäivän aikaan kurnia vatsassa uhkaavasti. Onneksi Mariazell on kirkkonsa ansiosta katolisten turistien pyhiinvaelluspaikka, joten turistikojut sekä Itävallassa kun ollaan todella poikkeuksellisesti myös ruokakauppa Billa olivat auki sunnuntaina. Hetken päästä saimmekin kuulla, että nyt olisi hyvä aika ostaa eväät, sillä ruokaa tulisimme saamaan vasta illan hämärtyessä. Edessä oli siis 4 tunnin vaellus ja takana vain aamupala.
Kahden aikoihin lopulta pääsimme vaelluksen alkupisteeseen tienposkeen tukkipinon viereen. Karu totuus selvisi. Kahlaisimme jonnekin (määränpäätä ei oltu vieläkään meille kerrottu) puolen metrin lumihangessa. Hip hei! Onneksi joukossamme oli vain yksi portugalilainen, ja hänellekin lumi oli tuttu juttu lukuisilta hiihtoreissuilta. Minä sen sijaan olin vähemmän innostunut, koska kyseessä ei suomalaisella käsitteistöllä ollut lumihanki vaan puolen metrin loska ja sohjo. Olimme nimittäin pitkästi plussan puolella. Todella kylmää siis.
Iloiseksi yllätykseksi hetken päästä löytyi polku, jolla "lunta" oli enää vain murto-osa äskeisestä. Ympärillä aukesivat lisäksi harmaasta säästä huolimatta varsin kauniit maisemat, joita ihastellessamme paikalliset alppikauriit=itävaltalaiset häipyivät pikkuhiljaa näkyvistä. Jäljistä ei voinut kuitenkaan erehtyä, joten eksymisen vaaraa ei ollut.
Yleisestä harmaudesta huolimatta värimaailma oli jo tuona ensimmäisenä excu-päivänä varsin kaunis. En vieläkään tiedä, miksi Itävallassa ja Sveitsissä vesi on aina vihreää.
Ensimmäisen tupakkatauolla saimme opettajakunnan kiinni, ja porukka oli taasen hetken kasassa. Kurssille osallistuu 5 vaihtaria ja ilmeisesti noin 5 paikallista opiskelijaa. Exculla opiskelijoita oli 7 ja opettajakuntaan kuuluvia 5. Aika hyvä suhde siis. Aloimme jossain kohti miettiä, että kertookohan tuo paikallisten vähyys jotain kurssin sisällöstä.
Parin tunnin päästä kohtasimme ensimmäisen asutuksen. Kuvassa norjalainen Synnove.
Polun varrella oli aina paikkapaikoin varsin mielenkiintoista nähtävää. Tässä kuusi, joka on naamioitunut mustekalaksi.
Reissun ainut aurinkoinen hetki tallentui juuri ja juuri. Vaikka auringon säteet piristivätkin, niin kolme tuntia kävelyä ilman kunnon ruokaa koko päivänä alkoi tuntua vatsan lisäksi myös jaloissa. Vielä tunti lisää, niin pääsimme lopulta Schutzhaus Vorderötscheriin, jossa oli määrä yöpyä. Kyseessä oli valtava "autiotupa", jonka lukemattomista huoneista meidät opiskelijat majoitettiin yhteen vintihuoneeseen. Kuvittelimme nyt saavamme ruokaa ja lisäinfoa. Esimerkiksi olisi ollut hauska nähdä kartasta, että missä olimme, ja miten olimme sinne päätyneet.
Mutta tässä vaiheessa jouduimme ensimmäisen kerran toteamaan itävaltalaisten proffien ja opettajien loputtomat energiavarat. Ei siis ruokaa. Sen sijaan ryhmämme nautti seuraavat kolmetuntia kylmiä olusia kylmässä tuvassa ja opettajakunta professoria lukuunottamatta testasi meidän savun sietokykyämme polttamalla ketjussa oluidensa lomassa.
Lopulta saimme kauan odottamamme ruuan, joka oli talon isännän esittelyistä huolimatta hyvää. "Mixed something from the fridge." Talon pyttipannuksi sen suomeksi voisi kääntää.
Ruuan jälkeen noin 22.00 pääsimme lopulta asiaan. Yksi henkilökunnasta esitteli parin vuoden takaisen kurssin aikaansaannoksia samaiselle alueelle. Täytyy myöntää, että esitys tuskin avarsi kenenkään meidän näkemystä siitä, mitä meidän tuli kurssin aikana tehdä. Tätä seurasi keskustelu, jonka aikana minun hengityselimistöni kieltäytyi sietämästä yhtään enempää tupakan savua. 20 tupakkaa tunnissa x 4 henkilöä yhdessä huoneessa ilman ilmastointia on liikaa. Tunnelma oli kuin savusaunassa märillä puilla. Ei lämpöä, mutta savua sitäkin enemmän. Onneksi tämä oli liikaa myös professorille, joka ei polttanut, joten heti kun hän oli lähtenyt, livahdimme myös norjalaisen Synnoven ja portugalilaisen Karloksen kanssa nukkumaan. Alhaalla pimeä ja kylmä huoneemme, joka osoittautui kuitenkin varsin mukavaksi raikkaine ilmoineen. Agrikaatti meni muuten pois päältä heti tämän kuvan jälkeen. Onneksi Nokiat sun muut myy taskulamppuja, sen verran jyrkät oli portaat.
Valtavan aamiaisen, joka kohdallani koostui kahdesta hillovoileivästä ja kaakaosta, olimme taas valmiit vaeltamaan tuntemattomaan määrän päähän. Pakko mainita, että rouva professori söi aamiaiseksi vain kaksi suklaakakun palaa kermavaahdolla ja kahvia. En ymmärrä, millä nämä paikalliset jaksaa kävellä koko päivän.
Tämän päiväinen reissumme oli huomattavasti vaativampi sekä pituudeltaan että maastoltaan kuin edellispäivän kävely. Kuljimme läpi "Itävallan Grand Canyonin" eli Ötschergräbenin. Nimen olen selvittänyt jälkeen päin, koska tuolla ollessamme meille ei kerrottu mitään olennaista. Maisemat olivat mahtavat. Ongelmaksi muodostui kuitenkin opettajakunnan todella ripeä eteneminen. Yritimme aluksi pysyä edes jollainlailla ryhmän mukana, mutta koska silloin emme voineet katsoa muuta kuin jalkoihimme, jäimme pian huomattavasti jälkeen, sillä halusimme myös nähdä ympärillemme. Suunnittelualueeseen tänne kai kuitenkin oli tultu tutustumaan eikä juoksemaan kanjonia läpi niin lujaa kuin mahdollista. Maasto asetti lisäksi ainakin pohjalaisiin lakeuksiin tottuneelle pieniä rajoituksia maksiminopeuteen. Näin etenkin siinä tapauksessa, mikäli halusi kameran kantamisen lisäksi myös käyttää sitä.
Joulupukki on näköjään vihdoin uudistanut tiedustelutonttujen työasun. Muistikirja on lisäksi vaihtunut digikameraan.
Maisemat oli kyllä huimat. Lumen peittämillä pitkospuilla piti kävellä suht tarkasti, sillä jos lumen alla ei ollutkaan pitkospuuta tai polkua oli äkkijyrkkää pudotusta kanjoniin kymmeniä metrejä. Ja ylöspäin saattoi olla satakin metriä kalliota.
Kiinnostava kalliomuodostelma. Noin 3m korkea kiven lohkara arvioisin.
Kanjonin pohjalla virtaavassa purossa vesi oli uskomattoman kaunista. Välillä kirkkaan turkoosia ja välillä kullan keltaista tai violettia.
Saimme lopulta alkupään kiinni. Menossa oli evästauko. Meillehän ei oltu kerrottu, että pitäisi ottaa eväitä mukaan... Onneksi kaikilla oli jotain pientä mukana, niin ei ihan nälkään kuoltu tänäkään päivänä.
Kaikkien yllätykseksi tauko sen kuin venyi. Aikaa leikkiä kameralla. Mutta vaelluksesta hikiset opiskelijat alkoivat pikkuhiljaa kylmettyä, sillä....
...emme olleet ollenkaan osanneet varautua reissuun puolenlitran snapsipulloilla, jotka opettajakunta tässä vaiheessa kaivoi repuistaan lämmikkeeksi. Pohjalainen alkoi taas ihmetellä, että kuka hullu uskaltaa viinaan koskea tässä maastossa. Ilmankin olin meinannut jo kerran pudota. Ehkä se oli se rohkaisu, jonka etujoukku tarvitsi kyetäkseen pitämään vauhdin maaston yhä vaikeutuessa.
Pääsimme vihdoin kanjonista pois ja aloimme kiipeämään kallio-onkaloiden läpi kohti korkeaa paikkaa. En uskaltanut ottaa kuvia. Piti keskittyä liikaa kävelemiseen.
Lopulta pääsimme juna-asemalle, jossa odotimme myöhässä olevaa junaa noin tunnin. Taas tuli kylmä. Taustalla lasten leikkipaikka. Paikalliseen maastoon tottuneille lapsille pitää leikkipaikankin olla hieman erilainen kuin suomessa. Puuhamaan temppurata 5 metrin korkeudessa! Eikä mitään kaiteita. Tekisi mieli viitata RT:hen....
Lopulta juna saapui. Sain kauhukseni kuulla, että emme ehkä ehtisikään bussille tänään. Mutta aamulla menisi joku vuoro, jolla pitäisi ehtiä. Onneksi yksi opettajista lähti kokeilemaan, että vieläkö sattuisi joku bussi vuoro Graziin lähtemään. No eipä niitä lähtenyt. Sen sijaan kohtasimme ystävällisen postimiehen, joka lupasi ottaa minut kyytille. Muutamassa postitoimistossa pitäisi välillä pysähtyä, mutta mitäpä pienistä. Kahdeksan aikaan olimme lopulta Grazin asemalla. Pääsin siis takaisin ajoissa ja ehdin vielä pakatakin ennen lennon lähtöä. Hip hei!
